Oma totuus

Viime aikoina olen todella pohtinut oman totuuden ja sen ilmaisemisen merkitystä syvemmin. Hauskaa on, että kolme mun sydänystävää on tässä samassa prosessissa, kaikki omilla tavoillaan. Mitä se on, se oma totuus? Mulla on pienestä asti ollut valtava palo käsittää ja tutkia totuutta, kaikissa sen eri muodoissa. Olen halunnut ymmärtää, miksi asiat menevät niinkuin ne menevät, mikä on mun tarkoitus tässä elämässä, kuka minä olen, mikä on ihmiselämän tarkoitus jne. Olen elänyt hullun lailla, kokeillut kaikkea mahdollista, mennyt ja tehnyt, vaikka pelottaisi. Olen etsinyt rajojani, enkä ole jättänyt mitään kokeilematta tai tekemättä. Kävin pitkän terapian, joka oli hyvin innostava, parantava ja puhdistava kokemus/tutkimusmatka. Olen tehnyt kolmea eri ammattia, ja voin sanoa, että elämäni on ulkoapäin katsottuna ollut hyvin värikästä ja täyttä.

Olen aina ajatellut olevani äärimmäisen rehellinen ja oikeudentajuinen ihminen. Olen ajatellut, että minä en valehtele. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että tämä ei olekaan ollut ihan täysin totta…
Kaikesta yltäkylläisyydestä, värikkyydestä ja upeista ihmissuhteista huolimatta,- olen kokenut elämäni ja itseni, jollain tavalla tyhjäksi. Aivan kuin olisin ihanilla illallisilla ja söisin lempiruokaani kykenemättä maistamaan tai haistamaan sitä. Muut pöydässä kehuvat ruokaa, nauttivat ja iloitsevat. Minä istun siinä, mukana meiningissä, niinkuin kaikki olisi hyvin. Minulla on kuitenkin salaisuus, jota kannan. Salaisuus, jota en uskalla itsellenikään myöntää. Se on, että minä en itseasiassa haista enkä maista. Tämä on ollut hyvin hämmentävää. Sitä on ”mukamas mukana”, kuitenkin ilman todellista yhteyttä omiin aisteihin, joiden kautta voisi tuntea kokevansa.

Istun tässä, ihmettelen suu ammollaan ja mietin, miten tämä on mahdollista, että minä Amira 41 vuotta, en ole myöntänyt itselleni tätä. Mietin, miten huikean rikas, upea ja haavoittuvainen matka ihmiselämä on ja miten suuri vaikutus lapsuudenkokemuksilla ja meillä ihmisillä on toisiimme. Näen, että olen pelännyt kohdata tietyt tunteeni ja tietyn osan itseäni, ja siksi valinnut elää, tavallaan puolella teholla suurimman osan elämästäni.

Olen rajattoman innoissani ja kiitollinen, että tämä mun fasadi tai kulissi on romahtanut ja mulla on rohkeutta olla rehellisempi itselleni. Kaikki aukesi, kun myönsin sen, että en tunne, että minussa on tyhjyyttä. Sen alta sitten alkoikin nousta tunteita. Elämä on niin rakastava ja armollinen, koska se aina antaa meille ne tilanteet, kokemukset ja ihmissuhteet, joissa meillä on mahdollisuus palata yhteyteen/totuuteen oman itsen kanssa.

0b00f-11041801_10153125852899785_7886932641434428030_n
 Mitä se sitten on, se todellinen yhteys ympäröivään maailmaan ja itseen ja miten yhteys luodaan? Koen, että pohjimmiltaan se on itsensä arvostamista ja pyyteetöntä rakkautta. Uskallusta kyseenalaistaa omia, perheen ja yhteiskunnan asettamia normeja ja tapoja, sekä rohkeutta toimia ja ajatella itsenäisenä yksikkönä. Omista ”mahtavista” ideoista ja suunnitelmista luopumista. Niin usein huomaan toimivani, jonkun vanhentuneen ennakkokäsityksen/ idean pohjalta. Joko niin, että en ole tehnyt niin sanottua päivitystä siihen suhteessa itseeni, joka tarkoittaa, että mun tunteet/ tarpeet ja mieli haluavat eri asioita. Tai sitten huomaan hakkaavani päätä seinään, koska elämä ei tue sitä mitä haluan, eli se ei vaan onnistu.  Siinä päätyy vastakkain oman ylpeyen kanssa, koska yhteys pyytää yhä uudestaan ja uudestaan syvää nöyrtymistä, rehellisyyttä ja pysähtymistä itsen edessä ja toivoo, että päästän irti kunnianhimosta. Yhteys on irtipäästämistä ja pudottautumista siihen mikä on nyt, astumista oman,- ja elämänvirran vietäväksi. Se on oman haavoittuvuuden, haurauden ja häpeän kohtaamista. Joka taas on mielenkiintoinen paradoksi, koska kun ne kohtaa ja silti toimii ja ilmaisee itsensä kaikesta pelosta huolimatta, ne kääntyvätkin usein voiman tunteeksi. Sitten on tietysti vielä se anteeksi anto, sitä saa tehdä paljon!
Näin mä näen tämän nyt:

 

1. Anna sen olla, mikä on, kritisoimatta sitä yhtään. Lopeta pakoon juokseminen ja pysähdy itsesi ja   tunteidesi äärelle. Ole kiinnostunut siitä mitä sun sisällä tapahtuu.

Viimeaikoina olen istunut paljon soffalla, hengittänyt ja vaan kuunnellut mitä tunteita ja tuntemuksia minussa liikkuu. Olen jopa keskeyttänyt tv-sarjan katsomisen, jos on noussut,- joku tunne, joka poikkeaa tavallisesta ja antanut sille jakamattoman huomioni. Olen antanut niidenkin tunteiden olla, joita olen pelännyt ja jotka olen kokenut hyvin epämiellyttäviksi. Kun olen antanut niiden olla, ne ovat pikkuhiljaa sulaneet ja olen tullut iloiseksi.

2. Ilmaise oma totuus, se mitä tunnet ja koet, mitä haluat ja mitä et halua. Pysy avoimen rehellisessä kommunikaatiossa itseesi ja toiseen ihmiseen tai tilanteeseen, silloinkin, kun toinen osapuoli ei tue sinun näkemystäsi ja on eri mieltä.

Mulla kävi juuri sellainen kokemus, jossa minulle hyvin tärkeä ihminen oli eri linjoilla. Päätin siitä huolimatta olla rehellinen sille, mitä tunsin sisälläni ja sille, mitä halusin ja mitä en halunnut. Ilmaisin sen toiselle osapuolelle face to face, vaikka meinasinkin pyörtyä siinä lomassa. Aikaisempi tapani olisi ollut ohittaa se, mitä sisälläni tapahtui ja jättää sanomatta tahtoni/tunteeni. Tällä kertaa, kiitos luojalle, valitsin toisin. Valitsin pysyä yhteydessä itseeni ja tunteisiini ja puhua puhua puhua niitä ulos. Ihmeellistä oli, että kun olin kaikesta menettämisen pelosta ja häpeän tunteesta huolimatta ilmaissut totuuteni, en ”kuollutkaan”. Sen sijaan tunsin iloa, rakkautta ja voiman tunnetta, vaikka menetinkin sen ihmisen. Tottakai myös iso suru tuli myöhemmin. Mutta hurraa, tällä kertaa löysin takaisin omalle polulleni, enkä menettänyt itseäni ja tottakai tunsin hyvin paljon tunteita. Jos olisin jättänyt totuuteni puhumatta, olisin jatkanut samaa vanhaa hajutonta ja mautonta elämää – itseni sivusta katselemista.

Teoriassa olen aina tiennyt tämän, en vaan en ole tietyissä tärkeissä kohdissa uskaltanut toimia niin. On erikoista, että tuntuu lähes nololta kirjoittaa tästä aiheesta ja myöntää tämä. Aivan hullua, sillä kyllähän minulla ja meillä kaikilla on oikeus olla autenttisesti sitä mitä me olemme, eihän sitä ihminen muuta voi olla.
Mun ystävä kertoi mulle lukeneensa jostain, että yli 90%sesti ihmiset valehtelevat itselleen, ei puolisoilleen tai kavereilleen tai perheelleen, vaan itselleen. Joka johtuu juuri siitä, kun ei uskalla myöntää itselleen mitä haluaa. Vaan toimii ja tekee sitä, mitä luulee, että itseltä odotetaan, tai miten muka ”pitäisi” toimia.

Mä olen pelännyt kohdata itseni kokonaisena ja ne miljoonat tunteet, jotka olen painanut vuosien varrella kehooni odottamaan sitä hetkeä, jolloin mulla olisi tarpeeksi aikaa, rakkautta ja tukea kohdata ne. Mä en ole ollut rehellinen, enkä ole ilmaissut suoraan sitä, mitä haluan ja mitä en halua. Olen pelännyt esimerkiksi sitä, että mut hylätään tai etten riitä. Olen pelännyt, että menetän sen ihmisen, josta välitän. Mutta totuushan on, että ilman sitä, että molemmat suhteen osapuolet ilmaisevat autenttisen totuutensa, ei ole olemassa mitään todellista suhdetta, ei ole yhteyttä. On vain harmaa, hajuton ja mauton, tai vielä pahempaa, salailua, pelailua ja konfliktia.

Olen aina tukeutunut perfektionismiin ja pyrkinyt täydellisyyteen, ja nyt se tuntuu täysin toisarvoiselta ja hullulta. Se on kuin tekisi itsemurhan uudestaan ja uudestaan. Sen tappamisen sijaan tahdon antaa itseni olla näkyvä, rosoinen ja kokonainen. Otan sen riskin, että mua ei hyväksytä. Mä teen sen, vaikka rehellisesti sanottuna mua pelottaa. Valitsen nähdä, rakastaa ja syleillä sitä, mitä mä olen. En jaksa enää yhtään kiillottaa mitään kuvaa itsestäni itselleni, enkä kenellekään muullekaan. Mussa on kaikenlaista, on tosi kaunista ja tosi rumaa, on hyvältä tuoksuvaa ja todella pahan hajuista. On kaikki tunteet A:sta -Ö:hön. Olen pitänyt kiinni, jostain kuvasta/ käsityksestä/ ideasta suhteessa siihen, millainen minä olen, millainen minun pitää olla. Mun autenttinen minuus on jäänyt tämän idean varjoon.

Kun ei uskalla ilmaista omaa totuuttaan, eli näytä itseään sellaisena, kun oikeasti kaunistelematta on,  niin siinä tulee vähitellen tiedostamattaan itselleen vihaiseksi ja syyllisyyden tunne, jonka alkuperää on vaikea määrittää, kasvaa sisällä. Nämä kielteiset, ehkä tiedostamattomat tunteet etsivät sitten ulospääsyn epäsuorilla tavoilla. Ne löytävät tiensä mieleen, muodostuvat kielteisiksi itseä ja muita arvosteleviksi ja mitätöiviksi ajatuksiksi. Fyysiseen kehoon ne hautautuvat jännityksinä ja sairauksina sekä heijastuvat myös takaisin ulkoisten olosuhteiden kautta. Yksi konkreettinen vaikutus on  se, että asiat ja elämä ei oikein luista. Musta onkin tuntunut aina siltä, kuin elämä jotenkin aina vaan hankaa minua vastaan. No ei ihme, kun olen niin hanakasti hangannut itse itseäni vastaan.

Tuntuu mahtavalta ja innostavalta tämä uusi polku. On paljon tunteita ja tuntemuksia ja elämä näyttäytyy todella jännittävältä. Elämä todella maistuu! Mulla on sellainen olo, kuin olisin kirjaimellisesti tulossa ulos kaapista! Ennen sitä (mukamas) pystyi ennakoimaan paremmin, mitä seuraavaksi tapahtuu ja kaikki oli niin sanotusti kontrollissa. Nyt on vapauttavaa, kun on kaikki auki, ja ei hajuakaan siitä, mitä tuleman pitää. Tavallaan en oikeastaan edes tiedä, kuka olen. Ja miten voisinkaan tietää etukäteen, sillä minähän olen jotain, joka selviää askel askeleelta, hetki hetkeltä. Täytyy vaan olla intensiivisesti utelias ja hereillä sen suhteen, mitä tuntee ja kokee sisällään ja that’s it. Minä olen se, joka minä olen.

Huippu päivää sulle!
❤️: lla Amira

Posted In:

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s