Sielun kuiskauksia

Mä niin rakastan mun unimaailmaa. Unet ovat aina olleet mulle tärkeä osa johdatusta ja kasvua. Ne toimivat pelinä ja näyttävät pienten yksityiskohtien kautta laajempaa kokonaisuutta. Ne ovat kuin runoja, jotka kertovat tarinaa metaforan kautta. Unet tuovat viestejä alitajunnasta, ne opettavat ja näyttävät suodattamatta ja välillä raadollisestikkin totuuden ja sen missä menen itseni kanssa. Voin kokea, että jokin asia on minussa selvillä vesillä, mutta jos se asia on unessa hyvinkin ristiriidassa, niin tiedän, että mun täytyy olla rehellisempi itselleni. Välillä näen enneunia, joissa mulle näytetään etukäteen mitä ja minkälaista on tulossa, mihin suuntaan kannatta mennä ja mihin kannattaa kiinnittää huomiota. Silloin, kun uni ei millään unohdu ja jää pyörimään päähäni, tiedän, että kannattaa kuunnella. Noin viikko sitten näin yhtenä yönä kaksi voimakasta unta. Tahdon jakaa ne, koska koen, että näiden unien teema on meille kaikille yhteinen.

Uni 1.
Olen kahden frendin kanssa ulkomailla lähdössä asunnostamme ulos. Olemme talon katolla ja alas on tarkoitus mennä tikkaita pitkin. Rakennus on 9-kerroksinen. Olen kauhuissani ja sanon, että tämä on hullua, että en uskalla. Ystäväni yrittävät auttaa ja puhua mua ympäri, koska ei ole muuta tietä alas. Tunnen olevani tyhmä, kyvytön, riittämätön ja erilainen. Tiedän, että tikkaita pitkin alas meneminen on ainoa oikea tapa ja ahdistaa kamalasti, kun koen sen niin vaikeaksi. Toinenkin kaverini menee lopulta tuhahtaen ohitseni ja lähtee helposti laskeutumaan.
Olen reunalla ja katson alas, pyörryttää ja sumenee silmissä, niin paljon pelottaa… Yritän väkisin, mutta kun menen tikkaiden varaan tunnen, miten portaat natisevat ja huomaan, että yksi pultti tikkaista irtoaa. Vetäydyn ja sanon ”Ei en tule, en uskalla”. Toinenkin kaverini menee, luoden minuun säälivän katseen. Jään yksi, oloni on kauhea ja epätoivoinen. Olen kateellinen ystävilleni. Käännyn onnettomana ja huomaan samassa, että takanani on hieno hissi. Katselen sitä hämmästyneenä. Menen sisään lasiovista ja painan nappia. Hissi menee nopeasti, kevyesti ja tasaisesti alas. Olen alhaalla ja kävelen ulos. Aurinko paistaa ja jään hämmentyneenä odottelemaan ystäviäni.

Uni 2.
On myöhäinen ilta ja menen ystävieni kanssa kaupungin viimeiseen auki olevaan ravintolaan, joka on aivan täynnä. Ravintola on menossa kiinni. Mulla on kauhea nälkä. Paikka tarjoilee maailman parhaat hampurilaiset, jotka muuten on mun lempiruokaa, no sushin jälkeen. Ravintolan takaosasta näkyy valtavalle sisäpihalle. Pihalla on grilli, josta jonotetaan itse ruoka. Grillin viimeisiä tilauksia otetaan juuri vastaan ja jono on todella pitkä. Ihmisiä on kamalasti ja he rynnivät ja taistelevat jonossa. Luovutan ja päätän, että en mene yrittämään, koska tajuan, että mun on mahdotonta saada mitä tarvitsen. Ihmisiä on liikaa, inhoan ihmismassoja ja tönimistä ja aikaa on enää muutama minuutti. Kaverini juoksevat ihmispaljouteen yrittämään. Katselen nälissäni ympärilleni ja samassa huomaan ihmeekseni kaiken kuhinan keskellä tyhjän kolmen hengen pöydän. Pöydässä on hienot pellavaliinat ja se on kauniisti katettu. Menen sinne hämmentyneenä ja istun varovasti alas. Katselen ihmisiä, jotka nauttivat annoksiaan. Tarjoilija tulee luokseni ja kysyy ystävällisesti mitä tahtoisin. Vastaan, että hampurilainen olisi ihana, kiitos. Hän tuo sen minulle heti. Istun hämmentyneenä ja katselen, kun ihmiset kauempana pihalla yrittävät saada hampurilaisia ja jono heiluu. Syön parasta koskaan maistamaani hampurilaista ja maistelen ranskalaisiani hämmentyneenä. Ihmettelen miten tässä näin kävi.

Mulla on ollut paljon unia, joissa toimin väkisin, välittämättä peloistani tai epämukavuuden tunteistani ja teen niinkuin ”kuuluu/pitää” tehdä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun sanon unessa ei, tai en toimi niinkuin yleisesti pitäisi tai niinkuin olen yleensä toiminut. Ilmeisesti alitajunnassani on tapahtunut muutos.

Mielenkiintoista tässä ekassa unessa on se, miten kamala olo mulla oli. Miten vaikeaa mun oli olla menemättä ja sanoa ei. Miten täynnä häpeää olin, kun en enää pystynyt/suostunut toimimaan vanhalla oletetulla tavalla, eli niin kuin ystäväni/muut ihmiset. Olen elämässäni aina tulkinnut pelkoni heikkoutena ja mennyt muiden mukana, muiden tavalla, yhteiskunnallisesti hyväksytyllä tavalla, koska olen olettanut, että se tapa on oikea. En ole halunnut olla erilainen. Olen aina ajatellut, että mun pitää voittaa mun pelot, päästä niiden yli, mennä niitä kohti ja sitten kaikki on hyvin, sitten joskus. Heikkouksiaan ei saa näyttää, eikä niille anneta periksi.

Ensimmäisessä unessa mä annoin mun pelolle periksi, luovutin sen edessä, vaikka se tuntui fyysisesti aivan kamalalta epäonnistumiselta ja tunsin olevani täysin riittämätön ja totaalinen häviäjä. Mutta se mitä tapahtui, kun jättäydyin ryhmästä ja sanoin ei kaikesta paineesta huolimatta, oli se, että sain sen mitä tarvitsin itselleni täydellisellä, mukavalla ja helpolla tavalla. Mun piti vaan hyväksyä mun pelko ja kunnioittaa mun ”heikkoutta” ja heti avautui toinen tie!! Tyhjästä ilmestyi upea, nopea, kaunis lasiovinen hissi, joka vei minut tahtomaani pisteeseen rennosti ja nopeasti. En tiedä olinko nopeampi, kuin kaverini sitä en nähnyt, eli sillä ei ole merkitystä. Sillä oli, että mun matka oli mulle täydellinen, se oli mukava, turvallisen tuntuinen, helppo, kevyt ja rento. Tämä sopii mulle sillä todellisuudessa olen äärimmäisen mukavuudenhaluinen.

Mä niin rakastan mun ja mun sielun yhteistyötä. Viesti on hyvin selkeä. Kuuntele ja arvosta tunteistasi, vaikka muut olisivat eri mieltä ja joutuisit menemään yksin. Ei ole hätää, olet turvassa. Sinulla on oma tie, meillä kaikilla on. Välillä sitä kuljetaan käsikynkkää ja välillä mennään yksin. Se mikä on toiselle hyvä, ei välttämättä sovi sinulle. Kulje rohkeasti omaa polkua, yksinkin, vaikka tie ei olisi vielä kokonaan päivänvalossa. Oma yksilöllinen tie/tehtävä, jota olen tänne tullut tekemään avautuu pikkuhiljaa, kun uskallan sanoa ei sille mikä ei tunnu hyvältä ja menen kohti sitä mikä tuntuu hyvältä. Näin toimiessa tie aukeaa vaivatta ja usein paremmin, kuin mitä olisin itse voinut kuvitella. Elämä virtaa ja soljuu eteenpäin suloisesti.

Tämän toisen unen ja kyllä ensimmäisenkin viesti on, että rakas ihminen älä ui vastavirtaan!. Luota mahdottomaan, luota taikaan, luota siihen, että kaikki on mahdollista. Luota, että saat kaiken mitä tarvitset, kun olet totuudellinen itsellesi, etkä lähde puskemaan ja yrittämään väkisin, vaikka mikä olisi. Hengitä ja rauhoitu. Tiedä, että olet parhaan mahdollisen arvoinen. Luota itseesi ja tunteisiisi, tie löytyy sieltä. Mene omalla tavalla omaa yksilöllistä polkuasi. Yrittämisen aika on ohi.

Mun järki ja tottumus tietysti sanoo, että se on mahdotonta, että elämässä voisi saada sen mitä tarvitsee ja toivoo ilman taistelua, ponnistelua ja yrittämistä. Mun sielu on selvästikkin täysin eri mieltä. Se sanoo: Ei rakas, ei se niin mene, sinä olet parhaan mahdollisen arvoinen, eikä sinun tarvitse ponnistella.

❤️:lla Amira
 

Posted In:

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s