Sielun suunta

Kaksi ja puoli vuotta sitten menetin innostukseni kaikkeen siihen mitä olin tehnyt aikaisemmin ja putosin jonkinlaiseen tyhjiöön, jossa minua ei oikeastaan huvittanut tehdä yhtään mitään. Pelästyin aivan kamalasti. Koin, että elämältäni putosi pohja. Olen aina ollut sekä innostunut että kunnianhimoinen kaikesta mitä olen tehnyt työkseni. Työ, ura ja asioiden tekeminen on aina luonut syyn ja tarkoituksen olemassaololleni. Identiteettini ja itsetuntoni on ollut voimakkaasti liitoksissa siihen mitä olen tehnyt, joten kun kadotin innostukseni ja eteenkin kunnianhimoni, putosin täysin tyhjän päälle ja koin etten ole mitään enkä minkään arvoinen. Pelkäsin, että joutuisin tekemään työtä väkisin, ilman halua, innostusta ja inspiraatiota, joka tarkoittaa minulle samaa kuin olisin vankilassa.

Puoli vuotta myöhemmin aloin kirjoittamaan julkisesti. Viimeisen kahden vuoden aikana on ollut monenlaisia vaiheita. Aluksi kirjoitin uuden tekstin joka toinen viikko ja ideoita ja innostusta pursusi. Olin hyvin helpottunut siitä, että olin taas innostunut jostain ja tukeuduin kirjoittamiseen täysillä. Koin, että olin taas tärkeä ja arvokas, kun minulla oli joku asia jota tehdä, johon kiinnittyä. Kun joku kysyi mitä sinä teet, minulla oli jotain mitä vastata. Olin helpotunut ja täynnä virtaa.

Sitten tulin vaiheeseen, jossa rupesin katsomaan ideoitani hyvin kriittisesti. Ajattelin, että voin kirjoittaa vain jos minulla oli jokin erittäin tärkeä hyvä aihe. En myöskään enää kirjoittanut itselleni. Rupesin tarkkailemaan palautteita ja lukijamääriä. Kun olin jakanut uuden tekstin, tarkkailin kuinka moni oli tykännyt siitä sekä odotin innolla palautetta ja jos sitä ei tullut olin tyytymätön itseeni. Pikkuhiljaa huomasin, että uusia ideoita ei enää tullut niin usein ja aloin pelätä, etten keksisi mistä kirjoittaa. Huomasin lopulta ajattelevani, etten olekaan luova ja ettei minusta ole tähän eikä mihinkään.

Nyt kun katselen näitä kahta viimeistä vuotta ja kaikkia erilaisia kokemiani vaiheita, näen miten tärkeän matkan olen käynyt läpi. Olen kiitollinen. Koko tämän kaksi ja puoli vuotta kestäneen hämmentävän ja pelottavan prosessin aikana on syvältä kaiken pelon ja uhriuden takaa huhuillut ääni, tietoisuus joka katsoi kaikkea rauhallisesti. Se tiesi, että käyn läpi tärkeää irtipäästämisen, muutoksen ja kasvun prosessia. Oli minun aikani oppia rakastamaan itseäni ehdoitta, oppia totuudesta sekä oppia ymmärtämään ja tuntemaan, että olen rakastettu ilman että teen, suoritan tai tuotan yhtään mitään, että olen arvokas ennen yhtään mitään. Se on vaatinut paljon aikaa, paljon olemista ja pysähtymistä ja töitä on edelleen.

Tänä syksynä tuli kaksi vuotta siitä, kun aloin kirjoittamaan julkisesti. Viime kevät ja kesä meni ilman sen kummempaa inspiraatiota, taisin kirjoittaa yhden tai kaksi tekstiä koko kesän aikana. Pari viikkoa sitten löysin itseni yllättäen koneelta kirjoittamasta uutta tekstiä. Koska olin pitänyt niin reippaasti taukoa huomasin selkeästi mitä minussa tapahtui, kun taas aloin kirjoittamaan. Huomasin, että minulla oli valtavasti energiaa ja innostusta. Kun olin muualla kuin koneella ajattelin innoissani sitä hetkeä, kun taas voisin palata tekstini pariin. Olin selvästi voimaantuneempi, iloisempi ja innostuneempi, kuin aikaisemmalla viikolla, kun en työstänyt mitään tekstiä.

Ennen kuin aloin kirjoittamaan tätä blogia kirjoitin vuosia itselleni. Saatoin kirjoittaa tuntikausia ja aika vaan katosi johonkin. Aloin kirjoittamaan julkisesti, koska tajusin että rakastan kirjoittamista.

Tänään tuntuu siltä, että on aika palata kirjoittamaan siitä syystä, jonka vuoksi aloin ylipäänsä kirjoittamaan. Puhtaasti koska se tuntui hyvälle, koska tunsin tarvetta kirjoittaa. Koska olin onnellisempi kun kirjoitin. En kirjoittanut sinulle, en miettinyt mitä sinä tai maailma ajattelee minusta. En kirjoittanut saadakseni huomiota, ollakseni tärkeä, ollakseni rakastettu tai jonkin arvoinen. Enkä miettinyt lopputulosta, vaan annoin sanojen virrata, tulla lävitseni ja nautin vapaudesta. Kirjoitin koska halusin jakaa elämänmatkaani, kokemuksiani, ajatuksiani ja oivalluksiani kanssasi. Oikeastaan en koskaan edes aloittanut kirjoittamaan. Se oli jotain mikä tapahtui. Jossain vaiheessa huomasin, että istun tuntikausia suhertamassa tekstiä ja olin täysin tyytyväinen.

Meillä kaikilla on asioita, joiden äärellä koemme, että energiatasomme nousevat ja innostus ja ilo hiipii paikalle. Mutta miten usein me ohitamme nämä selvät sielun viestit, sielun johdatuksen, sielun suunnan ja kulutamme aikaamme pääasiassa jokin äärellä missä väsymme, kulumme, sairastumme ja palamme loppuun. Työtä tehdään, jotta selviydytään ja sitten on vapaa-aika, jolloin on lupa nauttia elämästä. On oikeastaan täysin mielipuolista, että yhteiskunnassamme on täysin luonnollista tehdä yksitoista kuukautta vuodesta jotain epätyydyttävää, joka ei ravitse sielua. Emme ole tottuneet pysähtymään, eikä pysähtymistä tueta. Luulen että lähes kaikki pelkäävät sitä aivan valtavasti, enkä ihmettele yhtään, pelkäsinhän minäkin, vaikka tosiasiassa pysähtyminen vie lähes aina ihmisen takaisin omaan voimaan ja totuuden äärelle.

Näistä yhteiskunnan rakenteista ja vääristyneistä arvoista irtipäästäminen on ollut lähes pyörryttävää, mutta hyvin valaisevaa ja voimauttavaa. Sanomme, että töitä pitää tehdä, ei elämässä voi vaan olla ja tehdä sitä mitä tahtoo, täytyy kantaa vastuuta, kyllähän sitä kaikki tekisivät sitä mikä tuntuisi hyvälle jos olisi rahaa…, onni ei ole kaikkien oikeus, vain rikkailla on vapaus nauttia elämästä jne…

Täysin järjetöntä! Jokin ääni minussa on noussut tätä vanhaa kulunutta ideologiaa ja mallia vastaan. Voisiko sanan työ deletoida sanavarastostamme! Se tuntuu olevan jo lähes myrkyllinen itsessään. Huomaan etten voi enää ajatella elämästä ja asioista niinkuin ennen. Enkä enää halua tehdä sitä mikä olisi ”järkevää”, se ei toimi minulle enää.

Monet sanovat, että rahan vähyys on se syy miksi he eivät pysähdy, ota itselleen aikaa tai tee sitä mikä tuntuu hyvälle. Sanotaan “Minä en voi”. Olen itsekkin sanonut samaa. Moni uskoo vielä vahvasti raatamiseen ja siihen, että elämän ei kuulu olla helppoa, iloista ja kevyttä. Me teemme kiihkeästi töitä kuin orjat kaikille muille kuin itsellemme, mutta totuus on että yhteiskuntana me emme ei voi hyvin. Tarviiko sen olla näin? Me elämme todellisuudessa, jossa ajatuksemme, sanamme, uskomuksemme ja tunteemme määrittelevät ja luovat elämäämme sekä tulevaisuutemme. Me emme ole voimattomia vaikka meille on sitä toitotettu vuosisatoja, tämä on harhaa. Meidän synnyinoikeutemme on päättää omasta elämästämme.

Vaurauden ja yltäkylläisyyden energia on kevyttä, iloista ja huoletonta ja sitä on myös rajattomasti. Nämä aspektit virtaavat luonnollisesti ja helposti sinne missä on vastaavaa värähtelyä. Onnellisuus ja tyytyväisyys vetää yltäkylläisyyttä puoleensa magneetin lailla, se on luonnon laki. Minulla on kaikki tuki maailmassa, kun astun rohkeasti sen äärelle mikä tuntuu sydämessäni oikealta vaikka järkeni huutaisi, että olen hullu ja se huutaa… Täytyy vaan uskaltaa ja luottaa ja ottaa se askel. Me kaikki olemme inkarnoituneet tänne erityisen tehtävän ja tarkoituksen kanssa. En usko, että me ihmiset voimme olla ja elää harmonista, tervettä ja tyytyväistä elämää ilman, että saamme antaa maailmalle oman lahjamme ja ilman että elämme ja toteutamme omaa syvempää ja pyhää tarkoitustamme.

Kun teemme sitä mikä tuntuu hyvälle, vie se aina meitä oikeaan suuntaan. Se pitää meidät oikealla, juuri meille tarkoitetulla polulla ja vie meitä aina kohti korkeinta tarkoitustamme ja elämäntehtäväämme.  Ilo on kuin tienviitta ja kun se leimahtaa ja energiatasot nousevat tiedän, että olen oikealla suunnalla. Joskus voi olla, ettei minun kuulu tehdä pitkään aikaan mitään. Voi mennä pitkiä aikoja, että en tiedä yhtään mitään. Viisas ystäväni Kuldip sanoi minulle rohkaisevasti ”Amira sielusi, kehosi ja mielesi ovat yhdistymässä, joten älä liiku ennen kuin tunnet todellisen syvemmän tarpeen liikkua, älä liiku ennen kuin sielusi kutsuu sinut liikkeeseen”. Minä mietin kauhuissani, että mitä jos sisältäni ei tule liikettä… No liike tuli, siihen vaan meni paljon aikaa ja minä tarvitsin kaiken sen ajan.

Olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään, että pysähdyksissä tapahtuu paljon, joskus paljon paljon enemmän, kuin kiireessä. Saattaa olla, että elämän suunta ja kiinnostukset muuttuvat täysin. Mielen tasolla tämä on kamalaa ja tuntuisi turvalliselta, että tietäisi, että olisi vakituinen työpaikka, kalenteri buukattuna täyteen erilaisia tehtäviä ja selkeät suunnitelmat. Mutta sydämen taso on toisenlainen, siellä kaipaan vapautta, tilaa ja liikkuvuutta. Tarvitsen paljon aikaa ei mihinkään ja tahdon antaa itselleni tilan olla jatkuvassa muutoksessa. Oikeastaan se, etten tiedä ja heittäydyn elämän virtaan luottaen, tuntuu nyt todella oikealta, hyvältä ja innostavalta.

❤️:lla Amira

 

Posted In:

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s