Parisuhde ja ero kasvun katalysaatorina

Tänä kesänä, kun olimme juuri eronneet kumppanini kanssa, ystäväni Stephen kysyi minulta“mikä meni vikaan Amira?” Vastasin “ei mikään mennyt vikaan”, vaikka siinä hetkessä eromme syvempi tarkoitus ei vielä ollutkaan minulle täysin selvä. Vastasin “ei mikään mennyt vikaan”, koska olen oppinut, että kaikilla kohtaamisilla, ihmissuhteilla ja kokemuksilla on aina syvempi tarkoitus ja kaikki on aina matkalla kohti harmoniaa, näyttäytyi se minun mielestäni huom. (mieleni mielestä) kuinka kamalalta tahansa. Suhteet tulevat yleensä herättelemään, opettamaan ja peilaamaan meitä. Joidenkin suhteiden on tarkoitus kestää vain lyhyt hetki, toisten taas vuosi tai kymmenen ja joskus ne kestävät kokonaisen elämän.

Kun aloin tarkastelemaan suhdettamme syvemmin, päällimmäiseksi nousi se miten olin kokenut, etten saanut tarpeeksi läheisyyttä ja yhteyttä kumppani kanssa. Heti perään nousi muisto suhteemme ensimmäisestä viikosta, kun olimme käyneet keskustelua siitä mitä toivomme parisuhteelta ja kumppanilta. Muistan kirkkaasti ilmaisseeni, että se mitä toivon kumppanilta on hänen läsnäolonsa. Nyt jälkeenpäin koen, että meillä oli tähänastisista suhteistani voimakkain yhteys ja rakkaus, mutta koin etten saanut koskaan tarpeeksi sitä niin kaipaamaani kumppanini läsnäolevaa huomiota ja läheisyyttä. Kun läsnäoloa ja läheisyyttä oli, se oli parasta ikinä, mutta jäin aina kaipaamaan enemmän. Koin myös, että yhdessä ollessamme huomio oli aina hänessä. Nämä asiat herättivät uteliaisuuteni ja käänsin sanat itseeni. Minä en ole läsnä itselleni niin paljon kuin tarvitsisin. Minä en huomioi itseäni riittävästi. Minä pelkään olla lähellä itseäni, minä pelkään läheisyyttä itseni kanssa.

Näinhän se tietysti oli, se oli heti päivän selvää. Tämän suhteen tarkoitus oli muun muassa auttaa minua tulemaan tietoiseksi siitä miten pelkään kohdata itseäni syvemmin ja eron tarkoitus taas sysätä minut muutos prosessiin. Elämältä tuli kyllä vielä muitakin apuja auttamaan minua niiden tunteiden, kipujen ja tuntemusten äärelle, joita olin vuosikausia nerokkaasti väistänyt ja jotka kaipasivat minun hellää ja rakastavaa huomiotani.

Tuntuu, että myös monet ystävistäni painivat tämän saman teeman ympärillä. Ihmettelemme miksi edelleen kohtaamme aina sen saman ongelman parisuhteessa. Jokaisella on tietysti ne omat erityiset tarpeet, joka eivät ole tulleet tyydytetyiksi ja ongelmat joihin suhteet tyssäävät, mutta tätä on nyt selvästi liikkellä ainakin minun ystäväpiirissäni.

Viime kuukaudet olen keskittynyt antamaan itselleni sen mitä olen aina toivonut tarvinnut tai odottanut muilta. Olen ottanut aikaa itseni kuuntelemiseen ja keskittynyt hoitamaan erityisesti sisäistä lastani, joka on ollut hädässä jo hyvin kauan. Minulle on ollut erityisen haastavaa kohdata haavojani yksin ja olen ollut hyvä hakemaan apua. Olen käynyt pitkän terapian ja saanut kyllä rakastavaa peilausta siellä, mutta ennen tätä kesää minulla ei ole ollut voimaa kohdata syvimpiä pelkojani yksin, olen ikäänkuin tottunut aina juoksemaan muiden helmoihin hakemaan turvaa. Nyt elämä sitten sysäsi minut tilanteeseen, jossa lähimmät ystäväni eivät olleetkaan paikalla, kun heitä eniten tarvitsin ja olin pakotettu kohtaamaan pelkojani ja turvattomuuden tunteitani vihdoin yksin. En saanut nukuttua, joten en jaksanut tehdä mitään ja näin olin pakotettu pysähtymään. Unettomuudessa oli myös tärkeä tarkoituksensa ja siunauksensa sillä väsymys väistämättä höllensi kontrolliani, nostatti lisää pelkoa pintaan ja ohjasi minua antautumaan tilanteessa jota en voinut hallita. Onneksi tämä kaikki kävi, sillä tämän äärimmäisen kovan paikan tullen sain mahdollisuuden alkaa harjoittella olemaan se aikuinen ja rakastava vanhempi, jota olen kaivannut koko elämäni. Sain elämältä juuri sen verran apua ja ideoita, jotta tämä äärimmäisen tärkeä suhde itseni ja herkkyyteni kanssa pääsi nyt vähitellen kehittymään ja kasvamaan.

Olen aina pelännyt pelkoa ja turvattomuuden tunnetta aivan suunnottamasti ja tehnyt kaikkeni väistääkseni niitä ja päästäkseni pois näistä epämiellyttävistä tunteista ja tuntemuksista. Oivalsin vihdoin, että syy miksi olen kokenut nämä tunteet ja tuntemukset niin sietämättöminä ja miksi ne herättivät aina niin voimakasta turvattomuutta on koska ne ovat tunteita, jotka eivät ole saaneet lapsuudessani turvallista, rakastavaa hellää huomiota ja peilausta. Sain loistavaa apua Matt Khanin kirjasta “What ever arises love that”. Suosittelen lämpimästi jos omien tunteiden kohtaaminen pelottaa.

Kesäni ja syksyni onkin sitten mennyt jonkin verran töitä tehdessä Suomenlinnassa, mutta suurimmaksi osaksi se on mennyt yksin kotona pelon ja turvattomuuden tunteiden kanssa hengitellessä ja peuhatessa. Olen ollut, tärissyt ja taas ollut kaikkien epämiellyttävien tuntemusteni kanssa ja sanonut kiitos, kiitos että olet tässä, minä en jätä sinua. Olen antanut syvimpien pettymysten, häpeällisten ajatusten ja uskomusten tulla näkyväksi ja sanonut – rakastan sinua. Olen tuijottanut peiliin ja toistanut itselleni niitä sanoja, joita olen aina halunnut kuulla muilta. Olen pyytänyt itseltäni anteeksi ja toitottanut sitä miten paljon arvostan ja rakastan itseäni. Vaikka kaikki sanat eivät olekkaan heti resonoineet olen jatkanut – fake it till you make it meiningillä ja vähitellen ne ovat alkaneet tuntua, kun sisäinen lapseni on alkanut uskomaan, että sen elämään on vihdoin tullut joku, joka ei luovuta ja joka rakastaa sitä pyyteettömästi. Olen vähitellen alkanut kokemaan miten herkkä suloinen sydämeni on alkanut avautumaan.

Nyt näen selkeämmin missä teemoissa olen sysännyt itseni rakastaminen ja hyväksymisen vastuuta muille. Niinkuin monet meistä, olen halunnut ihanan ihmissuhteen, jossa saisin turvallisuuden tunnetta, läsnäolevaa huomiota, rakastavia sanoja ja läheisyyttä, mutta olen kuitenkin aina jäänyt näistä vajaaksi. Näin on tietysti käynyt, koska me emme voi saada toiselta sitä, tai emme yleensä edes kohtaa ihmisiä, jotka haluavat antaa meille sitä mitä emme osaa vastaanottaa ja antaa itsellemme. Eikä kukaan voi kuitenkaan antaa meille sitä mitä tarvitsemme niin täydellisesti, kun me itse osaamme sen itsellemme antaa. Vain me itse tiedämme juuri ne oikeat täydelliset sanat, jotka saavat meidät rauhoittumaan. Yksin minä voin antaa itselleni uskon ja luottamuksen itseeni. Ei se loppupeleissä minua auta vaikka koko maailma uskoisi minuun, jos itse en usko. Me saamme suhteissamme juuri sen täydellisen peilin, jonka tarkoitus on näyttää meille se missä kohdin emme osaa vielä rakastaa, uskoa tai luottaa itseämme. Näin nähtynä parisuhde on valtava mahdollisuus tulla tietoiseksi siitä missä kohdin me olemme tulleet mahdollisesti hylätyksi tai vajaiksi ja näin saamme tilaisuuden antaa itsellemme sen kaiken rakkauden ja armon, jota emme ehkä ole saaneet ja jota ennen odotimme muilta.

Tämä kaikki voi olla hyvinkin haastavaa nähdä. Ainakin itseni kohdalla tämän asian ymmärtämisen tiellä on ollut hyvin paljon häpeää, jonka takia tiettyjen tunteiden ja tarpeiden kohtaaminen on vienyt paljon aikaa. Olin aina hävennyt itsessäni sitä, miten minä osaava ja kaiken handlaava aikuinen nainen voinkaan tarvita muilta niin paljon ja miten syvällä sisimmissäni tunnen niin valtavaa epävarmuutta ja turvattomuutta. Voi pientä sisäistä lastani miten yksin oletkaan ollut! Nyt tämä tuntuu järjettömältä, miksi minä häpeäisin itseäni ja minussa asuvaa voimaa, minussa ei ole mitään hävettävää.

Epämiellyttävissä tunteissa ja tuntemuksissa ei ole mitään pelättävää, ne ovat meidän ystäviämme, ne opastavat ja opettavat meitä. Ne ovat tärkeä osa meitä. Tunteet ovat energiaa, jotka saadessaan virrata vapaasti maadoittavat ja harmonisoivat meitä. Mitään pahaa ei tapahdu kun antaa itsensä tuntea tunteensa, korkeintaan ilo nousee pintaan ja keho rentoutuu. Eikä pelkoon kuole, kun sen hyväksyy rakastavasti se onkin vain energiaa, joka virtaa hetken kehossa ja järjestäytyy uudelleen. Vastustus ja tunteiden kontrollointi sen sijaan sattuu ja saa meidät usein jättämään itsemme ja kehomme, mutta onneksi meillä on ihmissuhteita. Oppiaksemme kohtaamaan tunteemme rennosti ja huoletta, me tarvitsemme siihen ensin jonkun toisen ihmisen hellää rakastavaa huomiota, ikäänkuin todistajan. Se joku voi olla kumppani, ystävä tai ammatti auttaja ja sen jälkeen meidän on mahdollista astua puikkoihin itse ja olla itselle se rakastava vanhempi ja kumppani. Omia tunteita ja tuntemuksiaan voi sitten seurata jopa uteliaan kiinnostuneena, kun niille on antanut luvan ja tietää että mitään pahaa ei tapahdu – kun tietää, että minä saan olla olemassa.

IMG_1085

Olen sydämeni pohjasta kiitollinen exälleni yhteisestä upeasta matkastamme, joka oli hoitavaa monella tasolla ja auttoi minua näkemään ja pääsemään taas vähän lähemmäksi itseäni. Kiitos rakas elämä, että annoit kaikki ne tarvittavat tilanteet, jotka nostivat pintaan ne osat minua joihin olin kadottanut yhteyden ja jotka tarvitsivat minun hellää rakastavaa huomiotani. Matka jatkuu…

❤️:lla Amira

Posted In:

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s