Vastaanottamisen taito

Vuosi sitten Joulukuussa ihana astrologi Kirsi Halla-Seppälä sanoi minulle luennassa, että vuosi 2018 tulee olemaan minulle vastaanottamisen ja antautumisen vuosi. Ajattelin, ihanaa ja helppoa siis tulossa. Elämä tulee nyt antamaan minulle yltäkylläisesti ja senkun otan vastaan. No ei se sitten ihan niin yksinkertaisesti ole mennyt.

Syksyyn mennessä kolme läheisintä ihmissuhdettani oli tullut päätökseen. Parisuhde ja kaksi ystävyyssuhdetta. Kaikki oli tapahtunut puolessa vuodessa. En voinut uskoa, että näin oli päässyt käymään ja olin hyvin hämmentynyt. Kaipasin heitä valtavasti. Mietin Kirsin tulkintaa ja ajattelin, miten tämä kaikki liittyy vastaanottamiseen ja antautumiseen? Kaikissa kolmessa suhteessa oli yllättäen hyvin samankaltainen dynamiikka ja minun kokemukseni niissä oli hyvin samanlainen, joten ymmärsin tämän olevan suuri oppiläksy minulle. On jotain mitä minun tarvitsee oivaltaa syvemmin, muuten tällaista ei tapahtuisi.

Mitä se vastaanottaminen sitten on? Kyllä minä sen sanallisesti tiedän ja voin selittää helpostikin, mutta jos olen rehellinen kehollisesti en ole sitä ymmärtänyt, tämä aspekti ei ole ollut minussa integroituneena suhteessa läheisiin ihmissuhteisiin. Meidän ihmisten on helppo omaksua tietoa ja oppia lukemalla ja kuuntelemalla muita ja muiden kokemuksia, mutta on eri asia tietää kuin tuntea. Asioiden tietäminen on vasta alkua, eikä vielä tarkoita kehon(minuuden)tasolla tapahtuvaa kokemusta. Kun ymmärrän tai tiedän jonkin asian mieleni tasolla siitä on usein vielä paljonkin matkaa keholliseen oivallukseen. Todellisuus ja minuus tulevat koetuksi kehon tasolla, ne eivät ole mielen tiedettä.

Pääteema minulle viimeisennäissä suhteissa ja tässä prosessissa on ollut se, etten tämän viimeisen vuoden aikana kokenut olevani tärkeä heidän seurassaan. Kärjistetysti sanottuna koin, että annan paljon, mutta itse en saa. Tähän kokemukseen palasin uudestaan ja uudestaan. Toivoin saavani heiltä enemmän arvostusta ja huomiota. Toivoin ja odotin saavani kokemuksen siitä, että tuntisin sen, että nämä rakkaat ihmiseni välittävät minusta. Ongelmani ei ollut se ettenkö olisi ilmaissut tarpeitani, minä kyllä kerroin mitä tarvitsin ja mitä koin, mutta se ei auttanut asiaa, joten mietin mitä tehdä ja miten toimia?. Pitäisikö minun antaa enemmän?, ymmärtää vielä enemmän?, osata rakastaa enemmän? ja päästää irti tästä rakkauden ja arvostuksen kaipuusta?

Yksi aamu syyskuussa heräsin ja olin vihainen, olin äärettömän vihainen. Tuntui kuin viha ja suuttumus olisi pursunut jokaisesta huokosestani ja tietoisuuteeni tulvi tilanteita pitkältä aikaväliltä hetkistä ja tilanteista, joissa olen kokenut, etten ole tärkeä. Näin tilanteita, joissa annan periksi, enkä sano “tämä ei käy” tai “nyt riittää” vaan luovun tarpeistani, siitä mitä tahtoisin ja mikä tuntuisi hyvälle, koska ymmärrän, että toinen ei nyt kykene parempaan. Näin, että en lähes koskaan ollut tullut vihaiseksi, vaikka Universumi laittoi eteeni monia muitakin kokemuksia eri elämän osa-alueilta, joissa agression, vihan tai voimakkaan “tämä ei käy” tunteen kuuluisi nousta pintaan. Perustunteeni hautautuivat niin sanotun henkisen egoni alle. Enhän minä “henkinen ihminen” suutu, koska minähän ymmärrän!

Olin reilu viikon kuin raivoisa purkautuva tulivuori. Laavaa vain virtasi. Aloin sillä viikolla juoksemaan, olisin muuten varmaan räjähtänyt. Juokseminen helpotti. Näin hyvin selvästi miten olin täysin vastuussa raivostani ja kokemuksistani. Ei ollut ketään ketä syyttää, ei edes itseä, joka ei ollut vielä ollut tietoinen rajattomuudestaan ja siitä miten se aiheutti itselleen harmia, joten huusin raivoni, yksinäisyyteni, suruni, pelkoni ja pettymykseni äiti maalle. Annoin kaiken hänelle transformoitavaksi.

Kokemuksemme ovat aina heijastus omasta energiastamme, omista alitajuisista virroistamme, tunteistamme, ajatuksistamme ja kaikki on rakkaudessa, kaikki negatiivinenkin. Kaikki elämässä tapahtuu aina meidän korkeimmaksi parhaaksi. Olin itse kasannut tätä raivoa ja pettymystä kehooni vuosikymmeniä. Ei kukaan ole kieltänyt minua sanomasta “tämä ei vetele”, tai pakottanut minua olemaan arvostamatta itseäni, eikä jäämään suhteisiin, jossa en ole kokenut, että tarpeeni tulevat täytetyksi. Minä tein jokaisen valinnan. Ei kukaan koskaan ole sanonut, että en saisi seistä tunteideni puolella, minulla on aina ollut tämä lupa, vaikka en olekaan sitä aina käyttänyt. Näin ollen en ole päässyt tuntemaan puhdasta voimaani ja ihana kaunis aggressioni, jonka tarkoitus on säilyttää elintilani, rauhani, iloni ja vapauteni oli muuntunut peloksi, vihaksi, raivoksi ja uhrienergiaksi. Ennen kaikkea tämä oli käynyt tavaksi. Siksi tarvitsin näin ison oppiläksyn, sillä olen ehkä maailman jääräpäisin ihminen.

Yleensä meitä ei pakota, me vain koemme, että meillä ei ole vaihtoehtoja (voi minua pientä uhrilammasta…) ja kuitenkin olemme alitajuisesti luoneet jokaisen tilanteen, jonka kohtaamme. Näin miten vahvasti olen läheisissä ihmissuhteissa paennut vastuuta omasta hyvästä olostani rakentamalla voimakkaan mielen maailman, joka ei ole tekemisissä kehoni tai tunteideni kanssa. Olen ohittanut intuitioni ja kehoni ja kuvitellut itseni pois todellisuudesta, ymmärtämällä ja keksimällä selityksiä ja näin olen ohittanut läsnäolevassa hetkessä tapahtuvan kokemuksen.

Kaikilla näillä tapahtumilla elämä yritti saada minut heräämään, voimaantumaan, suuttumaan, tulemaan tietoiseksi siitä valtavasta raivon paineesta, joka kyti pinnan alla. Kun oma itsearvostus on kunnossa ei agressiomme tarvitse enää muuntua suuttumukseksi, emmekä enää luo tai vedä puoleemme tällaisia arvottomuuden kokemuksia. Suuttumuksessa on aina pelko alla, pelko hylkäämisestä ja arvottomuudesta, sekä surua ja syvemmällä tasolla kokemus erillisyydestä. Meillä jokaisella on vastuu omasta erillisyyden kokemuksestamme ja myös avaimet oman sisäisen rakkauden kanavan ja yhteyden avaamiselle. Tämä yhteys omaan sieluenergiaan ja ykseyteen ei koskaan katoa, se on osa meitä, joten huomio vaan sisäänpäin ja kyllä se sieltä avautuu. Kiitos taas kerran elämä ja kaikki asian osaiset sydämeni pohjasta!.

image1
Kuva viime kesän kizomba tansseista halkolaiturilta by: Petra Kumpulainen

Olen edelleen prosessissa tämän antautumisen sekä antamisen ja vastaanottamisen tasapainon kanssa. Se avautuu minulle ja minussa vähitellen. Keskeneräisyys ei hävetä, eikä vaivaa. Nyt tuntuu siltä, että juttu ei ole että minun “pitäisi” ostata rakastaa ja ymmärtää muita enemmän, vaan minun on uskallettava nähdä itseni, ihmiset ja todellisuus sellaisen kuin se on ja antaa itselleni lupa kokea tasapainoa ja rakkautta, valitsemalla lähelleni ihmisiä, joiden kanssa koen rakkauden ja välittämisen kehossani.

Tämän kokemuksen jälkeen olen ollut hyvin verbaali ja selkeä tarpeissani läheisilleni ja ilmaissut suoraan sen mitä tarvitsen kokeakseni olevani tärkeä ja läheiseni ovat kuulleet minut ja ottaneet minut vakavasti. On tuntunut hyvin haavoittuvaiselta ilmaista oma rakkauden kaipuu ja sen kokemisen tarve. Tämän rohkean avautumisen myötä olen saanut todella tuntea kehossani olevani tärkeä ja rakastettu, ei ole enää tarvinnut turvautua mielikuvitukseen. Olen myös tuntenut uudenlaisen sisäisen voiman ja rauhan tunteen itsessäni, tämän sisäisen vastuun ottamisen jälkeen. Kun joidenkin rakkaiden ihmisten kanssa matka päättyy, tuo elämä aina uutta tilalle ja näin on käynyt minullekkin. Uusi ja meille sopivampi ei voi tulla luoksemme, se ei yksinkertaisesti mahdu elämäämme, ellemme ensin luovu jostain vanhasta itsessämme ja elämässämme. Hyvä uutinen on, että tyhjä tila täyttyy aina. Meillä kaikilla on valta valita millä sen täytämme…

❤️:lla Amira

 

Posted In:

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s