Valkoinen leikkikenttä

On vuosi -96 ja asun Lontoossa, Ladbroke Grovella. Teen ammatikseni mallin töitä. Olen ollut alalla kohta kymmenen vuotta. Asun kämppäkaverini Clairen ja hänen viisivuotiaan tyttärensä Ionen kanssa. Unelmoin uudesta ammatista. Clairen ystävä Lisa on käymässä ja kertoo olevansa hakemassa draamakouluun. Samassa putoan muistoon. Olen viisitoistavuotias Lauttasaaren yhteiskoulun yhdeksännen luokan opiskelija. Istun oppilaanohjaajan tapaamisessa ja selailen kirjaa, joka on täynnä erilaisia opintomahdollisuuksia. Kun olen käynyt kirjasen läpi opo kysyy “Mikä sinua kiinnostaisi?” Koko kirjassa on yksi ainoa ala, joka tuntuu innostavalta. Mikään muu ei herätä minussa yhtään mitään. Vastaan “Teatterikoulu”. Opo sanoo, “Sinne on mahdoton päästä, kannattaa miettiä joku toinen tulevaisuus”. Katson häntä hämmentyneenä ja kävelen ulos. Havahdun takasin läsnäolevaan hetkeen, katson Clairea ja hänen ystäväänsä ja suustani pääsevät sanat. “Minusta tulee elokuvatähti”.

Olen ammattinäyttelijä ja työskennellyt suomalaisen tv-, elokuva- ja teatteritaiteen kentällä viimeiset kaksikymmentä vuotta. Opiskellessani Teatterikorkeakoulussa kävin dubbauskurssin ja sen päätyttyä sain heti paljon äänitöitä. Dubbasin kaikenlaisia ja kaiken värisiä hahmoja. Paljon valkoisia pikkupoikia, valkoisia tyttöjä ja äitejä. En muista kuin yhden ruskean hahmon. Sitten oli autoja, olentoja ja eläimiä. Ihan mitä vaan. Olin foneettisesti lahjakas ja dubbaaminen oli hauskaa. En itseasiassa koskaan pysähtynyt miettimään hahmojeni väriä. Yhdeksän vuotta meni näin ja tein paljon äänitöitä. Oliko seuraavalla yhteyttä tuleviin tapahtumiin vai ei, en tiedä, mutta sen jälkeen, kun tein pääroolin suomalaisessa elokuvassa ja olin enemmän näkyvillä mediassa, tilanne muuttui yllättäen. SDI- media, jossa tein tässä vaiheessa pääsääntöisesti töitä alkoi tarjota minulle ruskeiden piirroshahmojen dubbaustöitä. Meni hetki, ennenkuin kiinnitin asiaan huomiota. Mutta sen jälkeen, kun minut pyydettiin kolmannen kerran peräkkäin dubbaamaan ruskean väristä piirroshahmoa, otin asian puheeksi. Ilmaisin hämmennykseni ja kysyin miksi näin oli? Minulle sanottiin yllättäen, että oli minulla on tumma äänenväri, joka sopi parhaiten tummaihoisille hahmoille ja tämä oli syy. En muista aivan varmasti sanottiinko minulle sanat “tummaihoisen ihmisen ääni”, mutta näin minä sen kuulin ja olin shokissa. Yhdeksän vuotta olin dubannut kaikenlaisia sekä kaiken värisiä hahmoja ja nyt yhtäkkiä minulla oli tummaihoisen ihmisen ääni.

Ilmaisin mielipiteeni asiasta, mutta tilanne ei muuttunut. Puhuin asiasta lähes joka kerta, kun minut tilattiin töihin, sillä koin tämän oudoksi, mutta kukaan ei reagoinut. Yksi ohjaajista harmitteli kovasti tilannettani kanssani, mutta mitään muutosta ei tapahtunut. Tämän jälkeen, kun ääneni “ruskistettiin”, olen dubannut yhtä mustatukkaista keijuhahmoa lukuunottamatta pelkästään ruskeita hahmoja ja työni tietysti vähenivät mittavasti. Ennen dubbasin monta kertaa vuodessa ja tämän jälkeen ehkä joka toinen, tai kolmas vuosi. Mitä tässä tapahtui ja mistä kyse on syvemmällä tasolla? En tiedä satavarmasti. Kyse voi olla yksinkertaisesti siitä, että joku joka valitsee ääninäyttelijöitä tykästyi toiseen näyttelijään. Tällä alalla ei ole ollenkaan ihmeellistä, että jotain näyttelijää käytetään paljon ja sitten työt loppuvat seinään. Sanotaan, että äänensävy muuttuu iän myötä, mikä vaikuttaa taas siihen mitä rooleja voi dubata. Olen myös ymmärtänyt, että isossa piirroselokuvatuotannoissa halutaan, että ääninäyttelijä on aina jollain tavalla samannäköinen kuin roolihenkilönsä. Mutta toisaalta vain ruskeita hahmoja… Se mitä minulle on tullut mieleen on, että tulin urallani vaiheeseen, jossa nimeni voitiin yhdistää ruskeaan ihooni. Minusta tuli tunnistettavampi. Piirroshahmo on valkoinen ja Amira Khalifa on ruskea –  ongelma. Ongelma kenelle? Ongelma miksi? Nyt oli kyse kuitenkin vain äänestä. Mutta kuten sanoin loppupeleissä en voi varmasti tietää.

Se, minkä kuitenkin tiedän on, että yhteiskuntamme rakenteet ovat valkoistakin valkoisemmat. Tämä on ymmärrettävää, onhan valtaosa suomalaisista on valkoisia. Valtaosa ei kuitenkaan tarkoita kaikkia. Suomessa on aina ollut etnisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, sekä ruskeita ja mustia jo hyvin kauan. Valkoinen enemmistö on päässyt etumatkaltaan päättäviin asemiin, missä he katsovat maailmaa valkoisesta todellisuudesta käsin. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana lisääntyneen maahanmuuton myötä suomalaisten ihonvärin moninaisuus on lisääntynyt valtavasti. Vaikka näin on, muutos ei näy vieläkään kunnolla mainoksissa, tv-ohjelmissa, teattereissa eikä elokuvissa. Valkoiset rakenteet ovat aiheuttaneet minulle valtavasti hämmennystä, kipua, eriarvoisuuden ja arvottomuuden kokemusta koko elämäni ajan. Olen syntynyt Suomessa ja kasvanut täysin yhteen kulttuuriin – suomalaiseen kulttuuriin. Minusta ei saa ei-suomalaista tekemälläkään, paitsi kun menen töihin. Minusta löytyvät kaikki ne suloiset ja myös ne vähemmän suloiset suomalaisuuden peruspiirteet, jotka ovat yleisiä tälle jäyhälle kansallemme.

Screenshot 2020-07-16 at 17.58.08
Minä ja Kaisla Löyttyjärvi Sorsastaja näytelmässä Kansallisteatterin Willensaunassa 2006

Arjessa monien ihmisten on edelleen vaikea olettaa tai käsittää, että olen suomalainen ihan niinkuin hekin. Minulle puhutaan edelleen toistuvasti englantia omassa kotimaassani. Tiedoksi vielä, että tämä ei tapahdu jossain pohjoisessa, vaan Helsingissä, missä asun. Minun oletetaan olevan ulkomaalainen ja näin ollen minut toiseutetaan (toiseuttamisessa on kysymys prosessista, johon kuuluu ulkopuolisuus ja ulkopuolelle jättäminen). Ei valkoisilta ystäviltäni kysytä heti ensimmäisen kättelyn jälkeen “Mistä olet kotoisin?” ja jos vastaan Lauttasaaresta, ei tyydytä vastaukseen, vaan aletaan aina inttämään “Niin mutta siis mistä olet alunperin?” Voin sanoa – tämä ei tunnu hyvältä, sillä se kysymys muistuttaa minua joka kerta ulkopuolisuudesta ja epäilee suomalaisuuttani.

Toiseuttaminen ja yhteiskuntamme rakenteissa asuva rasismi jyllää voimallisesti maassamme. Mutta onko todella niin, että suomessa vuonna 2020 ruskea keho televisiossa on edelleen on jotain, jonka kautta valkoinen katsoja kokee itsensä ulkopuoliseksi? Onko niin, että valkoinen katsoja tahtoo ja vaatii edelleen olla keskiössä ja samaistua vain valkoiseen. En itseasiassa usko tätä. Eli mistä sitten johtuu, ettemme edelleenkään näe ruskeita ja mustia näyttelijöitä tv- sarjojen ja elokuvien päärooleissa?

Valkoinen ystäväni edellisestä: “Mä en valkoisena ajattele, että valkoinen katsoja tahtoo ja vaatii edelleen olla keskiössä ja samaistua vain valkoiseen. Mutta voi olla että rahoittajat, tuottajat, päättäjät jne. ajattelevat näin. Luulen enemmän, että näitä asioita ei ajatella ollenkaan/ei ole ajateltu siellä missä päätöksiä tehdään. Tää on musta samanlainen asia, kuin että miesten tarinat ovat olleet pitkään keskiössä, koska kuvitellaan että (varsinkaan vanhempien) naisten tarinat eivät kiinnosta ketään. Eli päättäjät ja portinvartijat ovat edelleen valkoisia ja siksi ymmärrystä ja uskallusta moninaisuuteen ei löydy. Uskon että katsoja on valmiimpi moninaisuuteen, kuin kuvitellaan. Ajattele, että Teräsleidit oli katsojamenestys,  just ku meille oli tolkutettu että vanhempien naisten tarinat ei kiinnosta ketään”.

Onko se teiltä päättäjät, tuottajat, ohjaajat, roolittajat, rahoittajat ja käsikirjoittajat tiedostettua vai tiedostamatonta, että valkoista katsojaa ei laiteta, tai ei haluta laittaa tilanteeseen, jossa hän pääsisi samaistumaan ruskeaan ihoon? Mistä johtuu, että emme näe mustia ja ruskeita näyttelijöitä suomalaisissa tv-sarjoissa ja elokuvissa näkökulmahenkilöinä (henkilö jonka kautta tarinaa kerrotaan ja joka asettaa tarinan näkökulman suhteessa yleisöön)?

En ole koskaan kokenut vaikeutta samaistua tunnetasolla valkoisiin päärooleihin katsellessani televisiota. Toisaalta en ole ollut siinä tilanteessa, jossa näkisin pelkästään itseni näköisiä ihmisiä ruudussa. Ei ole myöskään niin että minua kiinnostaisi enemmän ruskeat tai mustat roolihenkilöt, koska olen ruskea ihonväriltäni. Hyvin kirjoitettu tarina hyvin esitettynä on kiinnostava tarina. Pystyn samaistumaan, luomaan tunneyhteyden, sekä olemaan kiinnostunut näkemistäni roolihenkilöistä heidän ihon pigmentistään riippumatta. Jos minä osaan tämän, oppivat myös ne katsojat ja päättäjät, jotka vielä katselevat maailmaa niin sanotusta “valkoisesta todellisuudesta käsin” (jos heitä siis on) samaistumaan minun näköisiini ihmisiin ilman ihmettelyä, selityksiä ja analysointia ihonväristä tai sen taustasta. Ilman, että he kokevat mustan ihmisen olevan ulkomaalainen ja erilainen. Jos valkoista ihonväriä ei tarvitse selittää, niin ei myöskään ruskeaa tai mustaa. Tälle “etuoikeudelle” ei ole perusteita. On aika lopettaa vääristyneiden normien ylläpitäminen. Suomi ei todellisuudessa ole valkoinen. Maailma ei ole valkoinen. Maailma on monivärinen, monimuotoinen ja moniulotteinen. Suomi on heijastus kaikista Suomessa asuvista ihmisistä. Uskon, että kun mustat ja ruskeat esiintyjät saavat enemmän tilaa ja näkyvyyttä taiteen kentällä sekä tv:ssä ja elokuvissa keskeisissä rooleissa ilman rodullistamista, toiseuttaminen ja ihonväriin liittyvän eriarvoisuuden kokemus sen monissa muodoissa vähenee. Näin näköiseni suomalaiset ihmiset saisivat tuntea olevansa tärkeitä ja arvokkaita ja he kokisivat kuuluvansa joukkoon.

Keväällä 2019 tein Lasten Tasavalta nimisessä Ylen lasten draamakomediasarjassa pienen roolin. Sarjan idea on kertakaikkiaan herkullinen ja se tulee ulos lokakuussa 2020. Olin täpinöissä, kun matkasin junalla Tampereelle tapaamaan ohjaajaa ja tuottajaa. Palaverissa he esittelivät minulle innoissaan sarjaa, sekä näyttivät kuvia sarjaan valitusta lapsista, joita oli monta. Jossain vaiheessa esittelyä minulle alkoi tulla epämukava ja surullinen olo. Kaikki näkemäni lapset olivat valkoisia. Yritin vetää hymyä naamaan ja mennä kehoni kokemuksen ohi. Kun mikään ei muuttunut, vaikka olin nähnyt pääroolit sekä monta sivuroolia, en voinut muuta kuin avata suuni ja ilmaista epämukavuuteni.

Kävimme hienon ja rakentavan keskustelun hyvässä hengessä. Ilmaisin mielipiteeni siitä miten tämä roolitus ei valitettavasti kuvannut sitä todellisuutta miltä Suomi tänäpäivänä näyttää ja missä minä elän. Puhuin sen kokemuksen tärkeydestä, että kaikki suomalaislapset näkisivät itsensä näköisiä ihmisiä hyvin tehdyissä tv-sarjoissa keskeisissä rooleissa, sekä siitä miltä se voi tuntua, kun niitä ei näe. Mitä tämä valitettava tilanne luo, tuo ja reflektoi laajemmassa yhteiskunnallisessa mittakaavassa? Mitä se välittää alitajuisesti nuorelle katsojalle kokemuksen ja arjen tasolla.

Lasten Tasavallan tekijät olivat itseasiassa ajatelleet, että toinen päärooleista olisi voinut olla ruskea tai musta, mutta kaksi valittua valkoista lasta veivät voiton taitavuudellaan. Ja voin sanoa, he olivat aivan huikeita! Lopulta lasten kahdestatoista sivuroolista kolme roolitettiin muilla kuin valkoisilla lapsinäyttelijöillä. Tämä on mielestäni ehdottomasti parempi kuin ei mitään. Tuottaja ja ohjaaja pahoittelivat vilpittömästi tilannetta ja sitä, että he eivät löytäneet enempää POC (Person/People Of Color) lapsinäyttelijöitä. Heitä ei saapunut koe-esiintymisiin riittävästi. Sanoin että “Valitettavasti tämä ei riitä, teidän on tehtävä enemmän töitä löytääksenne heidät. Sillä tämän yhteiskunnan rakenteet ovat se ongelma”. Ehdotin että he käyttäisivät reilusti enemmän aikaa, resursseja ja mielikuvitusta heidän etsimiseensä. Hakisivat vaikka kotoa kädestä pitäen. On mahdollista että monet POC lapsista eivät edes kuvittele sen olevan mahdollista, että heidät haluttaisiin tv-sarjaan. Sillä se, ettei näe itsensä näköisiä ihmisiä ohjelmissa, vaikuttaa yksilöön.

Aina voidaan tietysti ajatella että valitaan se, joka on taitavampi. Mutta mikä on tehnyt yhdestä taitavan näyttelijän? Luontainen lahjakkuus? Vai harjoittelu ja toisto? Annetut mahdollisuudet ehkä? Uskon että lahjakkuus vaikuttaa, mutta työtä tehdessään kehittyy taitavaksi. Se joka saa enemmän tukea, mahdollisuuksia harjoitella ja toistaa, kehittyy taitavaksi ja rennoksi ammatissaan. Sekään, että on todella taitava ammatissaan ei takaa näyttelijälle töitä, sillä meitä on enemmän, kuin tarjolla olevia töitä. Mutta nyt avaan rakenteellisesta rasismista ja valkoisen kehon etuoikeutetusta asemasta aiheutuvaa eriarvoisuutta näyttelijäntyön kentällä, en työttömyyttä sinänsä. Olen aina toivonut saavani tehdä enemmän töitä. Ei vain siksi että se on ammattini ja elantoni, mutta myös koska silloin se on helpompaa ja rennompaa. Kun tein töitä Ylen Uusipäivä tv-sarjassa puolitoista vuotta ja olin joka viikko paljon kameran edessä – saavutin tilan, jossa olin hyvin rento ja läsnäoleva.

Oli hienoa saada kokemus, jossa uskaltaa ilmaista näkemästään vääryydestä ja epäkohdasta ja huomaakin yllättäen tulevansa kuulluksi. Lasten Tasavallan tekijät ottivat vastaan sen mitä sanoin vakavasti, herkästi ja kunnioittaen. Huippu porukkaa ei voi muuta sanoa. Tämä sarja tehtiin suurella rakkaudella ja nautin valtavasti työn tekemisestä. Uskon, että siitä tulee loistava!

Minulle on usein sanottu, että minun pitäisi itse kirjoittaa tv-sarja tai elokuva. Monet näyttelijäthän tekevät niin. Näin voisin luoda muutosta, nähdä enemmän moninaisuutta ja saisin näytellä kokonaisempia rooleja. Minulle tämä on ollut ongelmallista, sillä en ole toistaiseksi tuntenut vetoa näytelmä-, tai tv-/elokuvakäsikirjoittamiseen. Se ei ole ollut intohimoni. Onko osasyy siihen, että emme ole nähneet mustia ja ruskeita päähenkilöitä suomalaisissa tv,- ja elokuvatuotannoissa se, että meillä ei ole ollut tarpeeksi mustia ja ruskeita käsikirjoittajia? Vai onko niin, että he eivät ole päässet näihin asemiin? On syy ollut mikä tahansa, on aika mennä eteenpäin. Sillä totuushan on, että jos tahtoa ja halua muutokseen löytyy, löytyvät myös ratkaisut ja resurssit. Suomessa on tänäpäivänä POC kirjoittajia ja tekijöitä, joilla on kiinnostusta olla kirjoittamassa, luomassa, auttamassa ja vaikuttamassa valtavirrassa kerrottaviin tarinoihin. Ihmisiä joilla on intohimoa ja taitoa. Kaikki tuotantoyhtiöt, joissa kirjoitetaan ja luodaan tarinoita suomen taiteen kentälle – palkatkaa heitä riveihinne. Etsikää heitä. Hakekaa vaikka kotoa kädestä pitäen. Opiskelkaa ja ottakaa selvää valkoisesta etuoikeudesta. Ei ole sivistynyttä, että ei ymmärrä mistä tässä ihonväriin liittyvässä eriarvoisuus keskustelussa on kyse, ei ole ok mennä ohi koska tämä ongelma ei osu omaan kehoon. Tässä maassa on mustia ja ruskeita ihmisiä, jotka ovat työskennelleet rakenteellisen rasismin kiemuroiden kanssa kauan. Tilatkaa ja ostakaa heiltä kursseja kaikille työntekijöillenne. Ulkomailta löytyy myös paljon POC käsikirjoittajia, joiden kanssa valkoiset suomalaiset käsikirjoittajat voivat kirjoittaa yhteistyössä.

maata1
Kuva Lenka Hellstedtin elokuvasta Maata Meren Alla 2009

Vaatiiko ruskea roolihenkilö kirjoittajakseen ruskean tai mustan käsikirjoittajan? En tiedä varmasti, mutta tällä hetkellä se näyttää vaativan. Asetelma, jossa täysin valkoinen työryhmä kertoo mustan ihmisen tarinaa on vääristynyt. Poikkeuksia voi tietysti löytyä. Joka tapauksessa tässä ajassa on tärkeää hakea kirjoittajien positioihin diversiteettiä. Vähintään valkoisen käsikirjoittajan täytyisi tunnistaa ja ymmärtää mitä valkoinen etuoikeus on ja käsittää rakenteiden vaikutus ruskeaan ja mustaan kehoon. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä, muuta kuin sen, että me luomme sitä yhdessä hetki hetkeltä. Tehdään siitä kaunis. Kuljetaan yhdessä, herkästi toisiamme kuunnellen ja katsotaan mihin ja miten asiat kehittyvät. Keskustellaan avoimesti,  rohkeasti ja toista kunnioittaen.

Olen ajatellut koko elämäni, että minulla ei ole oikeutta valittaa eikä vaatia. Asiat nyt vaan ovat niinkuin ne ovat, piste. Hyväksy ja mene eteenpäin elämässäsi. Että kaikilla ihmisillä on oikeus tehdä juuri sellaista itsensä näköistä taidetta, juuri sellaisten ja sen näköisten ihmisten kanssa kuin he haluavat. Valtavirtataidetta tehdään valkoiselle etuoikeutetulle väestön osalle ja muut ovat oman onnensa, voimiensa ja kykyjensä varassa. Minun vaan pitäisi tehdä itse enemmän, olla enemmän, yrittää ja venyä enemmän. Mutta eihän tämä nyt ole oikein. Tietääkseni isot tuotannot eivät ole pelkästään yksityisessä rahoituksessa. Ymmärtääkseni ne saavat  julkista rahoitusta, joka on yksi syy lisää sille, että diversiteettiin tulisi kiinnittää isompaa huomiota.

Yle, tv,- ja elokuvatuotantoyhtiöt, tuottajat, roolittajat, käsikirjoittajat, teatteri,- ja kamerapuolen ohjaajat, taiteelliset johtajat taiteen kentällä, rahoittajat ja päättäjät – ei riitä että sarjoissanne, elokuvissanne ja teatteriesityksissänne näkyy välillä sivurooleissa tai kuvassa avustajina ruskeita/mustia ihmisiä. Teidän vastuunne on paljon laajempi. Te teette hyvin tärkeää työtä, joka vaikuttaa sekä suoraan, että alitajuisesti kaikkiin ihmisiin, jotka katsovat esittävää taidetta Suomessa ja meitä on paljon. Teosten markkinointikoneisto vaikuttaa myös niihin, jotka eivät seuraa tätä taiteen kentää, joten voisi sanoa, että teidän työnne koskettaa lähes kaikkia suomessa asuvia ihmisiä. Positionne vuoksi teidän täytyy ajatella laajemmin ja tietoisemmin oman kontekstinne ulkopuolelle. Ottaa huomioon enemmän kuin nyt. Ajatella myös rahallisen voiton ja tuoton ulkopuolelle. Olla rohkeita. Ihmisten hyvinvointi on tärkeämpää kuin raha. Tämä ei ole teidän leikkikenttänne, vaikka te olettekin päättävissä asemissa. Valtavirtataide ei kuulu pelkästään enemmistölle. Jos ette kykene ajattelemaan laajemmin, muut huomioon ottavammin ja empaattisemmin, te ette ansaitse valta-asemaanne. Taiteen kenttä on kautta aikojen toiminut opettajana ja suunnan näyttäjänä. Rakenteellinen muutos vaatii muidenkin, kuin valkoisten ihmisten laittamista keskiöön – keskeisiin rooleihin, näkökulmahenkilöiksi ilman rodullistamista. Jos elämme yhteiskunnassa tilanteessa, jossa meillä on esimerkiksi taitavia valkoisia lapsinäyttelijöitä, mutta ei riittävästi taitavia mustia ja ruskeita lapsinäyttelijöitä – on teidän tehtävänne rohkeasti luoda sellaiset rakenteet, mahdollisuudet ja tila, jossa he pääsevät kukoistamaan ja kehittymään taitaviksi. Sillä nyt kyse ei ole pelkästään lahjoista eikä taidoista. Vaan tasa-arvoisista ja yhdenvertaisista mahdollisuuksista. Yhteiskunnasta, jossa ihmisillä on ihonväristä riippumatta samat mahdollisuudet, tila ja tuki uskaltaa unelmoida ja mennä kohti haaveitaan ja tarkoitustaan, sekä myös mahdollisuudet elää unelmansa todeksi. Ainoa syy miksi valkoiset lapsinäyttelijät kukoistavat on se, että he ovat saaneet etumatkaa. Rakenteellista tukea, jonka me kaikki ihmiset ansaitsemme.

Kirjoitin tämän artikkelin jo muutama viikko sitten, mutten julkaissut sitä. Minua on pelottanut. Olen kerännyt rohkeutta jakaa nämä sanat. Mietin monena päivänä sanoisiko joku muu nämä sanat jos en minä. Voinko vaan mennä ohi ja jatkaa elämääni? Sekin ajatus tuntuu pahalta ja pelottaa. Tuleeko joku puolustamaan ja auttamaan minua, viemään tätä asiaa eteenpäin vai onko se minun tehtäväni? Eilen palasin tekstin äärelle ja aloin taas katselemaan sitä. Seuraavana yönä heräsin painajaiseen, jossa rasisti kävi kimppuuni bussipysäkillä. Laiturilla seisoi neljä muuta ihmistä. Yksi musta ja kolme valkoista, eikä kukaan tullut auttamaan, vaikka huusin apua. Huusin jopa äitiä. Heräsin omaan huutooni. En muista nähneeni tällaista unta aikaisemmin. Makasin kauhuissani sängyssäni ja olo kehossani oli kamala. Katsoin kelloa, joka oli 02.45. Ei siis olisi järkeä nousta vielä. Minulle unet toimivat usein opettajina ja tiennäyttäjinä, joten aloin miettimään mikä tämän painajaisen viesti oli syvemmällä tasolla. Se oli heti selvää: Minun on toimittava jollain tavalla. Se mitä minun täytyy tehdä, on sanoa nämä sanat ja julkaista tämä kirjoitus epävarmuudestani huolimatta. Ei kukaan musta, eikä valkoinen ihminen tule tekemään sitä puolestani. On minun aikani olla rohkea.

Siinä maatessani tämän unen ravistelun jälkimainingeissa, tajuntaani laskeutui hämmentävä ajatus todellisuudesta, jossa olen työskennellyt näyttelijänä kaikki nämä vuodet. Ymmärsin, että olen aina unelmoinut mahdottomasta. Suomessa minulla ei koskaan ollut todellisuudessa mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä nuoruuden unelmakseni “tähdeksi” (eli yksinkertaisesti sanottuna menestyä ammatissani ja olla hyvin työllistetty). Päästä nauttimaan sellaisesta urasta kuin esimerkiksi Krista Kosonen. Olen vain kuvitellut päässäni, että se voisi tapahtua. Valkoisille kollegoilleni tämä unelma on aina ollut mahdollinen. He elävät tilanteessa, missä kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Tottakai se niin sanotun “breikkaamisen”mahdollisuus on aina hyvin pieni, mutta mahdollisuus on kuitenkin mahdollisuus. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että sille Lontoossa asuvalle parikymppiselle Amiralle tämä unelma tuntui täysin mahdolliselta, koska näin ympärilläni mustia ja ruskeita ihmisiä tekemässä kaikkea samaa kuin valkoisetkin.

Tämän yhteiskunnan valkoiset rakenteet ovat – hämmentävää kyllä – kieltäneet tämän pienen ja hauraan unelman mahdollistumisen minun näköisiltäni ihmisiltä. Hullua, eikö? Mietin olisinko lähtenyt tälle alalle, jos joku olisi laittanut minut ymmärtämään parikymppisenä sen, mitä tiedän nyt. Selittänyt, että et voi koskaan onnistua, et vaikka kävelisit päälläsi. Koska olet ruskea, et lähde samalta viivalta, kuin valkoiset kurssikaverisi tai kollegasi. Mitä olisin tehnyt, kun mikään muukaan ei kiinnostanut. Ehkä olisin kuitenkin vaan laittanut pääni pensaaseen, paennut omaan kuplaani niinkuin olenkin tehnyt ja jatkanut unelmointia mahdottomasta. Mutta nyt olemme uuden äärellä, josta seuraava kertoo. Olin Tammikuussa sopinut Yellow Filmin kanssa tekeväni pienen roolin, jossa esitän ulkomaalaista. Sarjan teko keskeytettiin koronan vuoksi ja nyt syksyllä jatkamme kuvauksia. Muutama päivä sitten sarjan roolittaja soitti ja kysyi “Miltä sinusta tuntuu tulla tekemään tämä ulkomaalaisen rooli?” ja “Jos tämä tuntuu sinusta epämukavalta, liittyen tähän eriarvoisuus keskusteluun, voimme antaa sinulle toisen roolin.” Kukaan ei ole koskaan kohdellut minua näin huomioon ottavasti, kysynyt miltä minusta tuntuu? Jotain uutta on tapahtumassa. Mietin niitä ruskeita ja mustia nuoria, jotka tuntevat intohimoa esittävään taiteeseen. Toivon sydämestäni näiden nuorten ja oman sisäisen lapseni puolesta, että tämän valkoisen leikkikentän portinvartijat avaavat portit kaikenlaisille ihmisille, eikä osaa kokonaisuudesta enää jätetä ulkopuolelle. Luomme yhdessä yhteiskunnan, jossa rakkaus on keskiössä ja kaikilla on mahdollisuus kukoistaa ihonväristä riippumatta. Se vasta olisi rikkautta. Tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus on yhteiskunnan jokaisen jäsenen korkeimmaksi parhaaksi.

❤️:lla Amira Susanna Khalifa

P.s. Suosittelen tätä artikkelia kaikille, jotka ovat kiinnostuneita tutkimaan ja oppimaan valkoisesta etuoikeudesta. Kuinka hyödynnän valkoista etuoikeuttani?

Posted In:

4 Comments

  1. Kiitos. Hieno kirjoitus ja kannanotto. Tässä meidän maailmassa on paljon väriä 🙂

    Like

  2. Todella hyvä ja tärkeä kirjoitus. Kiitos rohkeudestasi. Teksti liikutti minua syvästi. Toivottavasti tämä päätyy mahdollisimman monen luettavaksi, etenkin tuotannon puolella ja esittävän taiteen päättäjien keskuudessa.

    Like

  3. Kiitos Amira tästä kirjoituksesta, se on erityisen arvokas, koska ollaan kollegoja ja samoihin aikoihin eletty läpi näyttelijän ammattia. Näyttelijälle tuo julkisen persoonan ja kuvan yhdistäminen määritelmään ammattitaidosta on ristiriitaista. Vaikka yhteys on olemassa ihan työmme luonteen takia, sen sisältämää ristiriitaa on mahdoton avata näkyväksi ilman henkilökohtaista kokemusta. Hämmennyksesi siitä, kun olit ollut julkisuudessa ja se ehkä vaikutti töihisi on niin tunnistettavaa.
    Muistatko sellaista aikaa, kun Yle ulkoisti dubbaukset joitakin vuosia meidän valmistumisen jälkeen ja meno oli ainaki hetken vähän sekavaa? Mulla töitä ei enää tullut, kun en seurannut alkuperäiskielen (englannin) äänenpainoja koe-esiintymisessä tarpeeksi tarkasti, näin mä tulkitsin. Silloin kuulin ekoja kertoja tästä käytännöstä, että casting hyväksytetään alkuperäis-tuotannon englanninkielisessä maassa? Voiko se olla provosoinut tuota ilmiötä “äänen rodullistamisesta”? Etsin tässä rakennetta sen lisäksi että ollaan myös typeriä ja epäluovia. Miksi sinulle tarjotut työt kapenivat?
    Hyvä että kirjoitat tosta työstä, mitä yhdenvertainen näkyvyys roolituksessa vaatii. Kom-teatteri, jossa työskentelen on nyt kovin valkoinen. Meidän ihanteena ollut demokratia luovaa työtä tekevän yhteisön työkaluna ei takaa laajemman yhdenvertaisuuden toteutumista. Sun kirjoitus muistuttaa taas ymmärtämään sen syvällisesti yhteiseksi tavoitteeksi.

    Like

  4. Todella harvoin jätän mitään kommenttia, mutta nyt kirjoituksesi teki niin syvän vaikutuksen, että on pakko kiittää. Opon komentti nuoruudessasi on itsellenikin tuskallisen tuttu ja olen, vastoin kuin sinä, työssä, joka ei vastaa omaa toiveammattia. Minä tyydyin kohtalooni, kun Opo totesi, ettei minusta ole siihen, mitä olisin haavekuvissani halunnut tehdä. Minun kohdallani kommentti ei tosin liittynyt ihonväriin, kun valkoinen olen. Mutta voin samaistua kokemukseen opon kommentista täysin.
    Omat lapseni, jotka hekin ovat valkoisia, ovat kuitenkin asuinalueemme puitteissa onneksi pääseet mukaan hyvinkin rikkaaseen ja moninaiseen kulttuuriin jo päiväkodista saakka. Olen ehdottomasti kanssasi samaa mieltä, että myös heidän ystäviään vastaavia hahmoja kaivataan ihan valkoisten lastenkin toimesta. Kun oma ystäväpiiri koostuu vähintään 7 eri kieltä ja vastavasti melkein yhtä montaa ihon väriä edustavasta joukosta, on hassua, kun ohjelmissa ei näin ole. Meillä lasten suosikki ohjelmia ovat usein piirretyt, joihin on onneksi saatu vähän väriä mukaan tai ne piirretyt, joissa ei ole ihmisiä lainkaan vaan eri eläimiä, joka uskoakseni lapsille edustaa samaa kuin useat erilaiset ihmiset, eihän näissä sarjoissakaan kaikki eläimet ole samaa eläintä?
    Valitettavasti omasta työstäni käsin voin myös todeta, että sama tilanne on varmasti suomessa vielä vastassa monella muullakin alueella kuin taiteessa. Mutta haluan uskoa, että tilanteen on muututtava siihen mennessä kun omat lapseni ovat työikäisiä; työpaikoissa on oltava samanlaista moninaisuutta kuin kouluissa jo on.
    Kiitos siis paljon ajatuksia herättävästä kirjoituksesta! Paljon tsemppiä, jotta jaksat jatkaa tätä, edelläkävijöitä tarvitaan aina!
    – Riina

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s